Käsite politiikka voidaan määritellä seuraavasti: ”Politiikka on arvojen pohjalta luotuja yhteiskunnan ohjausmalleja ja keskustelua niistä.” Tämän määritelmän pohjalta voimme huomata, että politiikka ei ole sitä, että todetaan jokin ratkaisu ainoaksi oikeaksi, järkeväksi totuudeksi, jonka kyseenalaistaminen on laitonta, halveksittavaa ja hyväksymätöntä. Kun todetaan jokin ratkaisu parhaaksi mahdolliseksi ratkaisuksi tai parhaaksi mahdolliseksi kompromissiksi, on kyse päätöksenteosta. Politiikka on sitä, kuinka ratkaisuihin päädytään.
”Politiikka on arvojen pohjalta luotuja…”. Politiikassa siis pohditaan arvojemme vaikutusta näkökantoihimme ja taistelleen näiden näkökantojen oikeutuksen puolesta. On monia arvoja ja jopa samoista arvoista eri ihmiset pystyvät tekemään hieman erilaisia johtopäätöksiä. Kuitenkin samankaltaiset arvot johtavat yleensä samankaltaisiin näkemyksiin.
Mistä arvomme sitten syntyvät? Eivätkö ne synny uskosta? Jos uskomme demokratian olevan hyvä yhteiskunnan toiminnan pohja, arvostamme demokratiaa. Demokratia on tällöin arvomme. Meillä toki voi olla eri lailla saatuja tietoja, kokemuksia siitä, miksi demokratia on hyvä asia ja perustamme uskomme niille. Jos olemme rehellisiä, voimme historiasta huomata kuinka demokraattisesti hallitut valtiot ovat menestyneet muihin verrattuna hyvin taloudellisesti sekä sisäisten levottomuuksien ehkäisijöinä. Meidän kuitenkin täytyy uskoa tällöin historian luotettavuuteen. Arvomme perustuvat siis joka tapauksessa uskoon; vähintään uskoon siitä, että tietämämme/uskomamme asiat ovat luotettavia, koska ne tukeutuvat toisiinsa, eivätkä ole ristiriidassa keskenään, ja siksi niiden täytyy olla todellisuutta, eikä kaikki ole harhaa.
Kaikista uskomistamme yhteiskunnallisista hyvistä ratkaisuista ei ole kokemusta historiassa. Tällöin emme voi perustaa arvojamme vain sille tiedolle, että tämä on hyväksi havaittu ja siksi tämä on hyvä arvo. Eduskunnassa tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen. Me emme voi kerätä kokemusta tulevaisuudesta ennen kuin olemme eläneet sen. Monesti emme voi hyödyntää menneisyyttä, sillä vastaavankaltaisia päätöksiä ei ole koskaan ennen tehty. Ei ainakaan Suomessa ja vastaavissa olosuhteissa. Me siksi ”vain” uskomme, mikä erilaisista ennusteista on todennäköisin seuraus. Siksi meidän täytyy valita arvot, joiden pohjalta teemme päätöksiä ja ratkaisuja. Meidän täytyy tuntea, mihin uskomuksiimme arvomme pohjautuvat, jotta arvomme eivät olisi vain harhaa, illuusiota. Meillä täytyy olla usko, jonka perusta ei romahda. Tällöin eivät arvommekaan romahda eivätkä arvoillemme pohjautuvat ratkaisut joudu häpeään. Uskon, että kristillistä uskosta kumpuavien arvojen pohjalta johdettu yhteiskunta on hyvä paikka elää, myös niille, joilla ei ole samankaltaisia arvoja.
Koska usko näin oleellisesti kytkeytyy arvojen kautta politiikkaan, ei ole väärin, vaan mielestäni suotavaa, puhua uskosta poliittisiin ratkaisuihin vaikuttavana tekijänä. Loppujen lopuksi kaikkien ihmisten arvot – ateistienkin – pohjautuvat uskoon. Mielestäni valtiollista tai kunnallista politiikkaa ei pidä sotkea uskoon eikä seurakunnan elämään, mutta uskoa ei tule irrottaa politiikasta, sillä juuri se on oleellinen tekijä ihmisten asenteissa eri yhteiskunnallisia ratkaisumalleja kohtaan.
Usko luo siis arvojen kautta perustan näkemyksillemme eri yhteiskunnallista asioista. Usko ei ole yksityisasia kuten meistä suomalaisista monet ajattelevat. Usko on henkilökohtainen asia, mutta yksityisasia vain täysin, vapaaehtoisesti eristäytyneille erakoille (, joilla ei ole tuloja, joista pitäisi maksaa veroja). Usko on yhteisöllinen asia, siis myös yhteiskunnallinen asia. Uskomme määrittää, mitä pidämme oikeudenmukaisena. Uskomme määrittää, mitä pidämme kohtuutena. Uskomme määrittää, mitä ymmärrämme vapaudella, vastuulla ja ihmisten tasa-arvoisuudella tarkoitettavan.
Samassa yhteiskunnassa eläessämme me olemme – ja meidän pitäisikin olla pakko olla – samojen lakien alaisina. Näiden lakien tulisi perustua oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen. Näin sanoo lakikirjamme (Suomen laki I ja II) ensimmäisillä sivuilla oleva kuninkaallinen ohjesääntö. Jos meillä on monenlaisia uskoja, on vaikea määrittää oikeudenmukaisuus ja laatia sen mukaisia säädöksiä. Jos uskomme ovat ristiriitaisia, kompromissia oikeudenmukaisuuden tai kohtuuden käsitteestä tietyissä tilanteissa ei voi tehdä. Siksi mielestäni meidän tulee valita usko, joka tarjoaa jokaisella suomalaiselle ja Suomessa asuvalla yhtäläisen mahdollisuuden hyvään elämään ja perustaa arvomme sille. Silloin meidän ei ole vaikeaa määritellä suhtautumistamme esimerkiksi toimintaan, jossa maalataan suihkemaaleilla kuvia toisten omistamien rakennusten seiniin, tai toimintaan, jossa nautitaan huumaavia aineita niin, että ne vievät käyttäjän itsekontrollin ja kohteliaisuudentajun, vaikka nämä toimet ilmentävätkin tekijöiden mielestä hyvää elämää.
Minulla ei ole uskontoa, vaan elävä usko Herraan Kristukseen. Uskonto (lat. religio) tarkoittaa latinankielisenä sanana sitomista. Uskonnot sitovat ihmisiä tiettyihin toimintatapoihin ja riitteihin. Kristus sen sijaan on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan vapauttanut meidät. Koska uskomme siis vapautukseen synnistä ja sovinnaistapojen edellyttämästä mielistelystä, meidän toimintanne pitäisi ilmentää myös sitä. Kun Kristus on vapauttanut meidät synnin orjuudesta, miksi tahtoisimme maamme olevan EU:n orja? Olkaamme ainoastaan rakkauden orjia.
Ristiretket ja noitavainot olivat uskonnon/uskon mielivaltaa, eivät arvovaltaa. Ei ole epätavallista, että itsekeskeisiä päämääriä pyritään edistämään hyvien arvojen varjolla. Älkäämme hairahtuko syyttämään näiden ilmiöiden tähden kristinuskon sisältöä mielivaltaan yllyttäväksi (2.Piet. 3:16).
Kristillinen maailmankuva toimivana yhteiskunnan rakennusmallina käy mielestäni hyvin ilmi vallan kolmijaosta. Montesquieun 1700-luvulla esittämä ja sittemmin kaikkiin länsimaihin levinnyt vallan kolmijako lainsäädäntövaltaan, tuomiovaltaan ja toimeenpanovaltaan nimittäin vastaa (yllättävästi) taivaallista hallintomallia. Taivaallisessa hallintomallissa Isäjumala on säätänyt lain; Poika Jeesus on tuleva tuomitsemaan meistä jokaisen, mutta on itse jo kärsinyt rangaistuksen; ja Pyhä Henki laittaa rakkauden tuomion jo nyt käytäntöön ihmisissä, jotka tahtovat ottaa sen kadotustuomion sijasta.
Länsimaisen sivistyksen perustana taas pidetään Kreikkalaisen demokratian, kristillisen lähimmäisenrakkauden ja Roomalaisen oikeuden muodostamaa kolminaisuutta. Se ei toimi, jos siitä jätetään yksi, kuten kristillinen lähimmäisenrakkaus tai kansanvalta, pois.
Kolmas hyväksi todettu kolminaisuus on suomalainen, yleinen TUPO-ratkaisu. Siinä valtion pitää kuitenkin hoitaa oma roolinsa kunnolla eikä alistua ns. markkinavoimien pompoteltavaksi. Valtion tehtävänä tässä kolminaisuudessa on huolehtia oikeudenmukaisuudesta eikä asettua kummankaan työmarkkinaosapuolen puolella, vaikka itse onkin Suomen suurin työnantaja (kunnat mukaanlaskettuna). Valtion tulee siis määritellä oikeudenmukaisuus objektiivisesti eikä subjektiivisesti.