Maatalous, teollisuus, kauppa, sosiaaliturvajärjestelmä, armeija, yleisimmät asumismuodot, ulkomaansuhteet, liikenne, luonnon puhtaus, uskonnonvapaus jne. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Kiinassa on muuttunut rajusti miltei kaikki. Olisi helpompi luetella ne asiat, mitkä eivät ole muuttuneet, kuin ne, jotka ovat muuttuneet. Yksi viimeisimmistä muuttumattomista asioista on koulutusjärjestelmä. Se ei ole muuttunut, koska kulttuurivallankumous (1966-76) piti kaikkea opiskelua porvarillisena hapetuksena eikä sen ongelmakohtiin siksi pureuduttu ollenkaan, vaan opiskelijat laitettiin peltotöihin. Ja koska sitä ei oltu muutettu järjestelmänä Maon aikana, sen tärkeyttä ei myöskään ymmärretty heti Maon ajan jälkeen.
Tarkemmin sanottuna kyse on opetusmenetelmistä. Se nojaa, kuten ikiajoista lähtien, käytäntöön, jossa oppilas oppii opettajaltaan kopioimalla hänen työnsä ja toistamalla mestarinsa sanat tai ruumiinliikkeet. Tässä tavassa on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvä puoli on, että näin oikeat tavat juurtuvat selkärankaan asti. Huono puoli on se, että – toisin kuin läntisessä keskustelevassa opetuskulttuurissa – näin tehden oppilaiden itsenäinen ajattelu ja ongelmanratkaisutaito eivät kehity yhtään.
Kiinassa sanotaan ”30 vuotta on itsenäistymisikä, 40-vuotiaana alkaa tajuta jotain maailman menosta, 50-vuotiaana tuntee taivaan tahdon ja 60-vuotiaana ei raivostu, vaikkei tiedäkään”. On vaikea sanoa, onko tämä sanontamalli syy vai seuraus kiinalaisesta kasvatuskulttuurista. Oikeastaan se oli Konfutse, joka sanoi 50-vuotiaana ymmärtäneensä taivaan tahdon. Keskimääräisillä älynlahjoilla varustettu kiinalainen taisi päästä siihen hyvin harvoin elämänsä aikana. Suomessa on toisin: jo 12-vuotias ei raivostu, jos hänelle ei kerrota totuutta; 14-15-vuotiaana käydään rippikoulu ja opitaan tuntemaan taivaan tahto; 18-vuotiaana saadaan äänioikeus ja aletaan ymmärtämään vähän enemmän maailman menosta; viimeistään 19-20-vuotiaana lähes jokainen nuori muuttaa pois kotoa ja itsenäistyy.
Kiinan opetuskulttuurikin on kuitenkin vihdoin kohtaamassa taitekohtansa. Niin länsimaita ymmärtävää on Kiinan älymystö, että he ymmärtävät muutostarpeen. Yksi tai muutama ihminen ei vain voi muuttaa sitä yksin – oli heidän asemansa mikä hyvänsä –, sillä ongelma on pesiytynyt niin syvälle kiinalaiseen kulttuuriseen mieleen. Vasta sitten, kun suurin osa Kiinan opetushenkilöstöä saadaan ymmärtämään opetuskulttuurin heikkoudet, varsinainen muutos alkaa tapahtua. Kiina on jo nyt noussut maailman kärkeen tieteellisten tutkimusjulkaisujen määrässä. Kun nuorten kiinalaisten kiinalaisten luovuutta aletaan kehittää jo peruskoulusta lähtien, Nobel-palkintojakin alkaa varmasti tippua entistä enemmän myös Kiinaan.
Suomalaisten saamien Nobel-palkintojen määrä on vähäinen paljolti tieteelliseen tutkimukseen osallistuvien ihmisen ja siihen satsattavia varojen vähäisyyden vuoksi. Sen sijaan suomessa rekisteröidään väkilukuun suhteutettuna noin kolmanneksi eniten keksintöpatentteja maailmassa. Se ei valitettavasti kumuloidu taloudellisena menestyksenä Suomen riskirahoitusjärjestelmän kehittymättömyyden sekä kansainvälisen markkinoinnin ja tuotteistamisen taitamattomuuden vuoksi. Useat suomalaiset keksinnöt myydään ulkomaiseen omistukseen ja tuotantoon jo prototyyppivaiheessa.